Kävin katsomassa markkinahumua, joka on kuihtunut siitä, mitä se oli muutama vuosi sitten käydessäni siellä. Huonot bileet oli. Sen sijaan paikallisen räkälän pihassa tuntui olevan sitäkin paremmat pippalot.

En juurikaan kysyele asioita terapeutiltani. Mielipiteitä esimerkiski. Pitäisiskö? Torstaina kysyin, onko hänen mielestään terapiassani tapahtunut jotain edistystä johonkin suuntaan. Hän oli pitkään hiljaa, mikä on erikoista ja lopulta vastasi haluavansa kuulla ensin minun vastaukseni. Tjoo.. Niinhän se kai menee, että asiakkaan mielipiteet ja ajatukset ensin, ettei terapeutin ajatukset muuttuisi omikseni. Edelleen kiukkuan mielessäni sitä, että haluaisin olla rennompi ja avoimempi istunnoissa, vaikka rentoutta on tullut 1,5 vuodessa niin paljon, etten ahdistu joka käynnillä. Talvella tosin oli pitkä kausi, etten olisi ollut ahdistumatta lähes jokaisella tunnilla. Sanoin, että minua pitää haastaa. Hän kuulemma tekee sitä, eikä muista yhtään istuntoa, etten olisi lähtenyt siihen mukaan. Myöskään ei muista yhtään turhaa istuntoa. Se oli hyvä kuulla. Se siis on ollut paikkani ja on edelleen, kunnes terapeutti päättää, että ollaan valmiita. 

Kävelyllä törmäsin Bostoninterrieriin, jota rapsuttelin ja taputtelin hetken. Rakastuin!