Toimintamaanantai takana. Aamulla kävin taas jakamassa lääkkeeni. Niitä on niin paljon, etten ilman hoitajan avustusta olisi saanu kaikkia oikeaan paikkaan. Puolitin vääriä nappeja  ja tungin niitä vääriin lokeroihin. Vihdoin muistin samalla päivittää dosetin lääkeluettelon.

Ihmettelen itseäni. "Miksi et laula, kun sulla on niin kaunis ääni?" -kysyi musiikkiterppa. Lauloin musiikkiteapiassa ja soitin puhelimella kuntoutusohjaajan silmien edessä. Yhteensä kaksi puhelua siinä toimitin tuosta noin vaan.

Terapia. Menin aivan lukkoon. En saa suustani yksinkertaisia sanoa ja mieluusti katoaisin johonkin pieneen nurkkaan. Aiheena seurustelusuhde. Millainen se oli ja löydänkö yhtäläisyyksiä lapsuudesta. Kyllä. Löydän. Miksi voi tuntua vielä näin vaikealta, vaikka suhde päättyi  8 vuotta sitten?? Luulin todella päässeeni siitä yli. Tunteeni mieheen ollut eron jälkeen lopulta melko neutraalit, ystävällisetkin. Saatetaan jutella, kun nähdään. Harvoin niin kuitenkin käy.

Mä en ehkä vaan halua myöntää joitain asioita, vaikka tiedän niiden olevan totta, eikä pelkästään vainoharhaisen naisen kuvitelmaa. Jälleen pintaan ryöpsähti monia asioita menneisyydestä. Littymättä välttämättä toisiinsa. Täysin irrallisia välähdyksiä. Pelkoa. Häpeää. Nöyryytystä. Kyyneleitä. En todella uskonut tämän olevan näin vaikeaa ja tuskaista. En silti halua löysätä. Jatketaan ja mennään sen mustan, takertuvan ja pelottavan muistojenverhon läpi. Se on paksu ja tunkkainen. Siellä on ne välähdykset muistoista. Hajut. Maut. Tuntemukset. Joku yrittää tahmaisella kädellä ottaa kiinni. Se pitää käsitellä ja katkaista. Jättää sinne pimeyteen, jonne ei tarvitse palata.