En ollut tänään töissä. En ollut eilenkään, enkä tiistaina. Maanantaina kävin ja lähdin aikaisemmin. Eilen peruin terapiankin, mutta tänään raahauduin sinne keskustelemaan lääkkeistä. Olin täydessä tainnutuksessa mutta en niin paljoa, että se olisi näkynyt. Ainakaan terppa ei mitenkään kommentoinut.. Ihanaa olla taas kotona. Syön valtavasti, vaikka ei olisi nälkäkään. Tiistaina hain lohtumässyä, jotka loppuivat nyt. Vaaka on tällä hetkellä vihollinen. En uskalla pompata sen päälle nähdäkseni, että kilot ne vaan iloisesti nousevat.

Edelleen siis olen voinut huonosti. Aamusin töihin lähtö ei ole ollut edes vaihtoehto. Sammutan herätyksen ja jatkan uniani puoleen päivään. Sekin, että teen niin, varmasti ei ainakaan helpota oloani. Tänään Valmentaja soitti. Juurikaan siitä puhelusta en mitään muista mutta lupasin mennä huomenna töihin. Tunnin myöhemmin. Joudun puhumaan tästä hänen kanssaan. En tykkää. En välitä, vaikka keskeytyisi koko paska. 
En halua puhua kenenkään kanssa. Olla tekemisissä kenenkään kanssa. Tahdon kauaksi kaikista ihmisistä. Mökkiydyn. Se sopii mulle. 

Tiedän hoitajan olevan oikeassa lääkkeen aloittamisesta uudestaa ja käynnistä lääkärillä. Oma pää sanoo vain koko ajan ei.

Moon niin slut!