Lisää tuskallisia hetkiä tuotti terapiakäynti. Yks pahimmista istunnoista koskaan. Terppa halusi kuulla mun sanovan ääneen asiat, jotka mua piinaa. Kiertelin kuitenkin ja ymmärsi, mistä puhun. Hän huijasi minua!! Tiesi kaiken, mutta halusi vaan kuulla, kuinka niiistä puhun. Puhui jotain, että nämä asiat on mun elämässä kovaa kiinni, ettei ne ole edes enää mitään traumoja ja tapahtuneita asioita. Ne on konkreettisia. Elän niitä ja lasken vuosia ja muuta jotain. Sain niin kovan ahdistuksen, että oli taju lähteä. Tuntui kuin joku olisi läiskässyt rintaan sellaisen polttomerkinnän. Kuuma aalto ja pään sumeus. Pahoja hetkiä on, kun itse en osaa sanoa mitään ja terppa istuu hiljaa ja tuijottaa. Pelottavaa. Tuntuu kuitenkin tosi ymmärtäväiseltä. Sovittiin, että aloitan käynnit jo ensi maanantaina ja tehdään silloin sopimukset. Kahdesti viikossa. Kysyin rahoituksesta, kun ei ole ollut puhetta. Ei maksa mitään!! Kerroin tästä kunt.ohjaajalle, joka myös ihmetteli asiaa ja sanoi, ettei kellekään mulle ole noin käynyt. Onko mulla vähän liian hyvä hoito?!

Tekee mieli juoda. Onneksi otin Antabukset, enkä pysty. On se nyt perkele, ettei siedä olojaan juomatta. Nyt laitan itseni kärsimään. Ainakin hetkeksi. Sillä sitä oloa paremmaksi luultavammin saa.. Täytyy keksiä keinoja lievittämään pahoja oloja. Purkaa ja käsitellä. Aina on  jokin tekosyy olla lähtemättä ulos. Nytkin sataa lunta. Voisin ehkä alkaa piirtää....