Eilen palasin töihin uutena ihmisenä pienen tauon jälkeen. Meni hyvin. Terapiassa ajatukset menivät pidemmälle kuin olin edes uskaltanut ajatella. Sen seurauksena ajaessani kotiin jouduin suuren vitutuksen valtaan ja ajattelin pientä iltapäiväkänniä. Niin ei tapahtunut, koska oli ajettava lujaa suoraan kotiin hirveän kusihädän vuoksi. Hyvä niin.

Tänään aamu oli hankalampi, enkä enää myöhemmin muistanut, olinko ottanut aamulääkkeeni. Tarvittavatkin unohdin ottaa mukaan, joten pientä pinnistelyä vaati pysyä koossa. Työhönvalmentaja iloitsi jo toista aamua töihin tullessaan, että mun auto on pihassa. Myöskin hänestä oli mukavaa, että hymyilen ja silmäni pysyvät paremmin auki. Joopa..

Terapia oli tänään karmivan kauhean kamala!! Ahdistuin heti alussa tosi pahasti. Eilinen keskustelu jatkui ja ihmeteltiin, mikä merkitys on pojalla, jonka ainoastaan hänen nimen muistan hoitopaikasta. Oliko hän ainoa, joka sästyi pahalta kädeltä? Kuinka paljon hän näki asioita, joita pienen pojan ei kuuluisi nähdä? Muistaako hän edes? Ja jos muistaa, mitä hän ajattelee? Levisin totaalisesti muistaessani toisenkin, pienemmän pojan, jonka isosisko ei säästynyt pahalta. Miksi päätin olla puhumatta mitään, kun auttavat tädit yrittivät saada suutani auki kertoakseni heille, mitä minulle on tehty? Siksi, että tiesin heidän tietävän kaiken. Pitivät minua yksinkertaisena, traumatisoituneena tyttönä, jota on helppo huijata. Erehtyivät. Miksi en halua kenenkään näkevän kaikkea pienen tytön maailmasta? Siellä on niin paljon rumaa, likaista ja pahaa. Asioita, jotka aikuisellekin olisivat hankalia kokea. 

Terapiassa kadotin puhekykyni. Suustani ei tullut mitään tai pelkkää mongerrusta. En muista kaikkea, millä asioilla terapeutti hiljaisuutta hajoitti. Mitä pohti ja puhui, tai kysyi. Istunnon päätteeksi tunsin oloni aggressiiviseksi, tuijotin mattoa ja kuvittelin pahan makaavan siinä sikiöasennossa minun potkiessa häntä raivon vallassa. Tätä ajatusta en terapeutille kertonut. Olisi ehkä voinut.