Psykoterapian perusteiden tutkimisen tuloksena hämmennyin muutamasta asiasta. Löysin itseäni monesta kirja esimerkistä. Pelottavaa jopa. En tiedä, oliko fiksua mennä tuo lukemaan mutta mielenkiintoista asiaa sisälsi kuitenkin.

"Terapiatapahtuman luonteesta sinänsä johtuvaa oireiden tilapäistä korostumista saattaa toistuvasti tapahtua paljastavan psykoterapian aikana, Kun terapeutti lähestyy potilaan tiedostamattomia ongelmia, tämä reagoi ahdistuksensa lisääntymisellä, mikä puolestaan johtaa puolustustoimintojen tehostamiseen ja yrityksiin säilyttää vanha kompromissiratkaisu oiremuodostusta korostamalla. Usein nähdään potilaan oireiden pahenevan juuri vähän ennen tärkeitä oivalluksia." (Veikko Tähkä, Psykoterapian perusteet)

Omat ahdistukseni ovat voimistuneet rajusti ja hankaloittavasti. Terapeutti todennut sen olevan hyvä asia. "Ollaan lähellä jotain tärkeää", sanoi hän jotenkin noin. Kirjassa puhutaan potilaan vaikenemisesta ja esimerkit täsmää minuun. En kuitenkaan usko siihen, että manipuloisin terapeuttia tai yrittäisin hallita tai pakottaa hänet lausumaan ensimmäinen sana. Ehkä tiedostamattani pakotan, koska hän joutuu keskustelun avaamaan sanomalla ensimmäisen sanan. "Joskus se saattaa olla pelkästään sen aikoinaan saadun opin huomaamatonta toistamista, että lapset saavat puhua vasta, kun heiltä kysytään." Näinpä. Jos lapsena ei saa puhua, kun puhututtaa, ei se aikuisenkaan helppoa ole, vaikka saisikin ja mielellään ehkä pitäisi puhua. Jotain. Edes.

Jatkan tutkimustyötä siirtymällä seuraavaan opukseen. Vielä en ole valinnut, kumman noista kahdesta valitsen.