Mieltäni on vaivannut, kuinka saada traumat pois mielestä ja tuhoamasta sitä tunnetta, että voisin nauttia siitä olemisesta, että olen minä. Pitääkö asiat käydä yksityiskohtaisesti läpi ja kokea ne tunteet uudestaan? Jos se on mitenkään mahdollista edes..  Eilen ymmärsin, että ei tarvitse. Asioista voi puhua ja ehdottomasti pitää puhua jos jokun muisto yrittää pilata elämääni. Muuten voisi yrittää alkaa keskittyä tähän hetkeen. Olla iloinen siitä, mitä nyt on ja että voin olla ihminen, vaikka muistot olisivatkin minussa. Ne voi olla vahvuus. Ne rikastavat ajatusmaailmaani ja jonkinlaista ymmärrystä maailmasta ja se pahuudesta. Hyvyyttäkin täällä kai paljon on, vaan voinko ajatella itsestäni hyvää? Minut on pilattu ja nyt on aika korjata se asia.

Vaikka eilen sanoin, etten ole ajatellut, etteikö kukaan voisi minua auttaa, juuri  nyt ajattelen, ettei ehkä voikaan. Ei ilman mun omaa apua. Olenko vuosia kulkenut hoidoissa, joissa ihmiset yrittää auttaa, mutta itse olen ollut välinpitämätön ja kulkenut tuhoisaa tietä, koska en ole uskaltanut siirtyä tielle, jossa voisin voida hyvin ja ottaa avun vastaan, kun sitä mulle annetaan? Hyväksyä sen, että matkalla voi silti olla kuoppia ja kiviä, joihin tipahdan ja kompastun, mutta kuopista on kiivettävä ylös ja maasta noustava takaisin jaloilleen.

Jos tämä on jokin valaistuminen parantumisen tiellä, kuinka pystyn ottamaan sen täysin 100 prosenttisesti vastaan? Pelkään pelkoa ja pettymyksiä. Ei ketään voi auttaa, jos autettava ei ole itse tietoisesti  mukana itselleen apua antamassa.