Olen ollut tähän mennessä joka päivä töissä tällä viikolla. Jeii! Keskiviikkona oli GAS-palaveri, jossa todettiin mun päässeen toukokuun painotavoitteeseen. Seuraava palaveri elokuussa ja taivoitteena on saada painoa alas kilo kuussa. Muissa tavoitteissa en ole edistynyt. 
Kerroin, etten halua lähteä helatorstain jälkeen perjantaina retkelle, jonka työpaikka järjestää. Meille valmennettaville se on ilmainen. Tyly totuus on se, että olen ollut niin paljon pois, että ei ole kertynyt vapaapäiviä. Joten periaatteessa mun olisi pakko sinne lähteä, halusin tai en. Mietin vielä. Palaverin jälkeen oli vaikea pidätellä itkua. Kyyneleet pursuivat väkisin silmiin, enkä ymmärtänyt miksi. Terapiassa yllätin itseni olemalla niin kiukkua täysi. Tuli purettua ne tunteet oikeaan paikkaan. Istunnon lopussa alkoi taas itkettää mutta pieni romahdus tuli lähdettyäni pois ja sain terpan oven kiinni. Seuraavat 70 km olikin sitten pelkkää itkua. Kotona join yhden siiderin. Toisen avasin, vaan kaadoin suurimman osan viemäriin. Taas. Ajattelin lääkkeitä ja viiltämistä. Kumpaakaan en toteuttanut, vaan menin ajoissa nukkumaan.

Tänään ensimmäiset itkut tulivat matkalla terapiaan. Voimakkaampina kuin aiemmin. Puhuttiin tunteista. Tiedänkö, mitä on olla surullinen? Itseasiassa en edes ole varma. En itkenyt mummun tai kummitädin kuolemaa. Koiran kuolema otti koville ja silloin sain voimakkaan itkukohtauksen. Tuosta on aikaa kolme vuotta.. Luulen, että näihin viime päivien itkuihin liittyy myös jotain vanhoja itkemättömiä itkuja. Tukahdutettuja tunteita. Jotain, mikä on nykyään vierasta ja hämmentävää. 

Terapiassa saadun ahdistuskohtauksen jälkeen sain vaivoin, pienellä kannustuksella, kerrottua kahdesta asiasta, joita pyörittelen päässäni. Ensimmäinen, vähemmän sairas ajatus liittyy viime torstain pahaan sessioon, jonka lopussa ajattelin pahuuden makaavan terapeutin matolla, sikiöasennossa sätkien, kun raa'asti potkin sitä vatsaan ja päähän. Nyt se punainen matto on minulle lammikko verta.
Toinen asia saa minut inhoamaan itseäni. En tiedä, miksi niin teen mutta olen katsonut monta päivää putkeen netistä viedoita, joissa on itsemurhia, raakoja murhia, onnettomuuksia. Kuolleita ihmisiä. Muotonsa menettäneitä ihmisiä. Hajonneita ihmisiä. Kallo halki, pää irti, ruumiinosia ympäriinsä. Sairasta. Voisiko olla, että ne pahat tunteet osin myös voisivat vaikuttaa itkuherkkyyteeni? Liikkuessani ulkona ja ajaessani autolla, näen joka paikassa onnettomuuksia ja loukkaantuneita ihmisiä. Pelkään että ajan jonkun päälle, tai törmään toiseen autoon. Minulla on tällä hetkellä aivan järjetön kuolemanpelko. Pelkään, että jotain tulee vielä tapahtumaan. 

Hassu sattuma, että tämän terapiaistunnon jälkeen jo autossa kotimatkalla, radiosta tuli kaksi liikennetiedotusta, joissa kerrottiin onnettomuuspaikkojen raivaamisen olevan ohi ja liikenne sujuu normaalisti....