Päivä on mennyt nukkuessa ja aivan hukkaan. Illalla piristyneenä aloitin siivoamaan ja touhuamaan uutta järjestystä kotiin. Ajattelin sen piristävän ja tuovan enemmän tilaa olohuoneeseen. Enpä kovin pitkälle ole siinä päässyt.

Eilen päätin ensimmäisen kouluviikon kolmen viikon tauon jälkeen. 16.11 olin pääsemässä pois tästä maailmasta mutta mun ei annettu lähteä. Niin lähellä se oli, että on pieni ihme istua nyt tässä naputtelemassa tekstiä ja suunnitella kodin järjestystä. Kolme viikkoa olin sairaalassa. Ensin teholla ja sisätautiosaston kautta suljetulle. Olin elossa ja hämilläni. En tajunnut tapahtunutta. Ymmärsin tehneeni väärin itseäni ja erityisesti muita ihmisiä kohtaan. Läheisiä  ja ystäviä, joilla oman elämänsäkin kanssa vaikeaa. Sain valistusta vastuusta. sen ottamisesta ja siirtämisestä, jota en ollut ennen tajunnut. En tarkoituksella ole halunnut siirtää kellekään vastuuta mun omasta kuolemasta, jos sen aiheuttajana olen minä itse. Nyt tajuan tuon ja olen pahoillani aiheuttamastani huolesta. Tiedän, että minusta välitetään.

Nyt olen hukannut itseni. Tämä tapahtui aiemmin viikolla, jolloin aloin huomata tunteita, etten tunne olevani olemassa vaan leijun tyhjänä olematta mitään. Mun ei kuulu olla olemassa mutta olen tässä olematta minä. Olematta mikään. Tunnen ristiriitausuutta siitä, että elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkan keskeneräisiä asioita ja ajattelen, onko niillä mitään merkitystä, koska olen kuollut ja poissa. Jatkan rutiinejani, vaikka millään ei ole merkitystä. Minua ei ole mutta olen tässä. En ymmärrä.