Isä kävi eilen kylässä. Taas. Oli aamulla soittanut äidille, kun ei ollut saanut minua puhelimitse kiinni. Oli yrittänyt kerran soittaa. Myös äiti oli kerran yrittänyt soittaa ja kun soitin takaisin, hän puuskutti että onneksi soitit. Oli ollut lähdössä katsomaan, olenko hengissä. Isä oli ihmetellyt lääkitystäni äidille. Hänen mielestään minun pitäisi lopettaa ne, olenhan aina terveen näöinen, kun käy piipahtamassa. Ei kai se luule, että sille näyttäisin huonot oloni. Äiti oli sanonut, että ei isä olojani näe, kun niin harvoin ollaan kasvokkain. Parin viikon päästä olen mukana neljän päivän matkalla sukukokoukseen, siinä ajassa saattaa hulluuteni huomata. Tai sitten ei. Pelottaa jo valmiiksi niin pitkä aika sukulaisten keskellä, pois kotoa. 

Vatsani on täynnä kukkakaali-parsa-perunakeittoa. Halkean. Taidan alkaa katsoa leffaa.