Taas! Kerroin terapeutille, kuinka viime päivinä on  ollut tunteita erityisen pinnalla. Ei ainoastaan vihaa, vaan myös jotain muutakin. Surua. Katsoin ohjelmaa, jossa nuori mies katsoo kuvia sisarensa vastasyntyneestä lapsesta. Mies herkistyy itkemään. Tunne tarttui  myös minuun mutta en kokenut, että se olisi ollut samanlaista onnesta johtuvaa itkua, vaan surin jotain. Johtuiko se vauvasta? Alanko nyt itkeä asiaa melkein kymmenen vuoden takaa? Ehkä sitäkin ja kaikkia muita itkemättömiä itkuja. Niitä riittää.
Pelottavaa. Ei tämä silti uutta ole. Näin käy ajoittain mutta nyt kokemani tunteet on voimakkaampia ja jo alkanut itku kestää, eikä lopu hetki, kun alkaa.

Ärsyttää, etten juurikaan taas muista terapiassa puhuttuja asioita, Silti käynnit jää päähän ja mietin, mitä olen sanonut. En edelleenkään osaa olla siellä. En osaa aloittaa keskusetelua, enkä katsoa terapeuttia silmiin. Yleensä ajatellaan ihmisen olevan vilpillinen ja epärehellinen, jos ei katso puhuessaan toista silmiin. Ajatteleeko hän minusta niin?