Tänään oli se kauhea päivä, jona tapasin lääkärin tarkoituksena vain keskustella mm. hormoneista ja ehkäisystä. "Noniin, nyt sitten housut pois!"
"Otetaan härkää sarvista ja tehdään tämä nyt, niin ei tarvitse toista kertaa jännittää." "Ihan omaan tahtiin. Pystytkö tähän?" Voi elämä!! En pysty! 
Kyyneleet valuen tein kuolemaa tutkimuspöydällä. "Täällä on kaikki tosi siistiä". "Nyt mä yritän painella ja tunnustella sun munasarjoja" En kestä! Minuun on tunkeuduttu. Siihen painostettu. Tiedän, että oli oikeasti hyvä hoitaa homma samantien. Jännitys seuraavalla kerralla olisi varmasti kauheampi. Sain reseptin ehkäisypillereihin, jotka auttavat vähentämään karvan liikakasvua. Toivottavasti se osaa valita karvaiset paikat oikein, ettei hiukset tipahda päästä. Saan aloittaa nuo vasta noin kolmen viikon päästä. Onneksi lääkäri oli nainen. Helläkätinen, kuten itse sanoi olevansa. Joo, ei sattunut kuin sieluun vain.

Eilen levisin hoitajan luona lääkkeeidenhakureissulla. Olin pitkään tyytyväinen, että en siellä ollut hajoillut. Nyt sen piti tapahtua. Miksi!? Hänen kanssaan on aina ollut helppo olla. Toivottavasti tuo ei vaikuta tuleviin käynteihin.  Terapeutti perui tänään huomisen ajan. Luojan kiitos! Olin iloinen siitä uutisesta, joka on kai tosi kurjaa. Munhan pitäisi haluta mennä sinne. Sen pitäisi olla turvallinen paikka. Terapeutin pitäisi olla turvallinen ja minun pitäisi häneen luottaa. Luotan kyllä. On turvallinen. Pelkään omia reagoimisiani. En halua, että kukaan ikinä niitä näkisi. 
Mielessä on ollut itsetuohajatuksia. Tänään ne ovat voimistuneet.

Koin menetyksen. Ainoa hyvä ja paras työkaverini lopetti. Liittolaiseni. Kenen kanssa nyt juoruan?! No, oli ilo tutustua ja toivon hänelle pelkkää hyvää jatkossa. Käytiin valmennusporukan kanssa läksiäiskahvilla. Ensi viikolla meitä on enää kaksi. Uuden piti jo aloittaa mutta ei ollut vielä valmis. Tuntuu omituiselta. 

En pysty syömään.