Terapia oli tuskaa. Kuumottavan ahdistuksen takaa en kyennyt enää vastaamaan terpan kysymyksiin. Silti aika meni todella nopeasti. Kuin olisin ollut unessa osan aikaa.. Sanoin, että olen kuin jokin eläin, jota ajetaan takaa ja kun ei voi enää juosta, alan leikkiä kuollutta. Eli sulkeudun, katoan ja hiljenen. En sano enää mitään. Terapeutti sanoi, ettei ole metsästäjä, joka jahtaa ja tappaa, jotta näkisi eläimen sisään. Samoi olevansa mun puolella.

Ollaan kuulemma edetty hurjaa vauhtia. Olenhan mä joutunut harjoittelemaan puhumista pahoista asioista. ehkä se vaikuttaa asiaan. Ehkei tarvi aina puhua pahoista. Voidaan keskustella kuulemma vaikka citymarketin alennusmyynneistä, jos minusta sltä tuntuu. Ei ole tuntunut. Mä haluan eheytä tässä ja päästää menneet vapaaksi ja oppia elämään niiden kanssa. Nyt muistikuvat ja muut epämääräiset muistot piinaavat mua.
 

Haluan olla puhdas ja valmistautua uudenlaiseen elämään, ilman menneisyyttä. Ehkä niin käykin. Hajoilen, unohdan pitkän selostuksen jälkeen, mistä olin puhumassa. Yritin tänään mennä terapiaan laimeamassa tainnutuksessa. Sekosin lähes. Huomenna en aio kokeilla samaa. Ehkä joskus kuitenkin. Vittumaisinta siinä on, ette muista kaikkea, mistä ollaan puhuttu. Olen silti mieluummin kasassa, kuin hajoava, joka ei tieddä mistä puhuu. Hyöty menee hukkaan. Tosin hän ymmärsi douppaamiseni. Jospa siitä kuitenkin pääsisi vähemmälle.

Jähmetyn, vaikka päässä on huuto "pakene". En osaa..