Joopa. Taas tuli tissuteltua perjantaina itsensä kuutamolle. Ilta oli mukava, jopa hauska siihen asti, kunnes tuli mukavan ja ahdistuksen raja, päättyen puhelimeen itkemiseen. Noh, mitään vakavampaa ei tapahtunut.
Maanantaina ylitin itseni musiikkiterapiassa laulamalla mikrofoniin! Aina yrittänyt laulaa salaa ja hiljaa basson takaa mutta en ilmeisesti sitä kovin salaa ole saanut tehtyä, koska terppa sen huomioi ja pyysi julkisesti esiintymään ja tärisemään mikki kourassa. En ahdistunut. En myöskään kyennyt soittamaan samanaikaisesti. Sitä pitää harjoitella.

Nyt tämä biisi on puolitoista viikkoa soinut päässäni ja jopa herään tämän biisin olevan ensimmäisenä soimassa mielessä. Ystävän kanssa ollaan toistaiseksi vielä etänä kasaamassa omia osuuksia biisiin, netin kautta. Ollaan tosin sovittu hänen tulostaan mun luo ihan lähiaikoina. Jännittävää.

Tänään oli terapia viimeistä kertaa sairaalalla. Perjantaiaamuna yhdeksältä mun pitää olla 70 km:n päässä uudessa paikassa, terpan vaihdettua reviiriään. Jännittää. Ensinnäkin uusi paikka ja toiseksi se, että osaanko sinne ja ehdinkö ajoissa paikalle. Jos lähden kauhean aikaisin ja satun löytämään paikalle eksymättä, joudun odottaa aikaani jossain. Toinen käynti peräkkäin ilman tarvittavia. Propralin tosin otin päivällä, koska sisäinen täristely sitä vaati. Olo oli kuin hypon mennessä yli. Hypoa mulla ei ole. Terapian alussa kerroin oloni olevan hirmu selvä. Näkemäni asiat ovat selviä, jotenkin irrallisia. Sama tönkkökieli silti olin. Kuinkahan pääsisi niinku:sta eroon?

Vihaan kissaani jälleen. Se on keksiny alkaa repiä tapettia. Katsoo vain pilkallisesti ja ylimielisesti, kun ärähdän sille. Teen siitä takkini huppuun karvareunuksen..