Jälleen kaksi terapiapäivää takana. Eilen Viimeiseksi kerroin vaikeudesta katsoa terapeuttia silmiin. Hänen puolestaan voin katsoa minne vaan. Häntä tai ikkunasta ulos. Tänään jatkettiin aiheesta, jolloin selitti mun vaikeutta mun omana suojamekanismina. Kerroin toivovani uskaltaa joku päivä tulla ilman rauhoittavia, mutta vielä pelkään ahdistuksia ja katoamisia liikaa. Toisaalta katoilen jos olen ottanyt liikaa tarvittavia. Pöhnässä en siellä haluaisi olla. Hänkin toivoi, että vielä uskalatisin nin tehdä. Onhan se kuitenkin turvallinen paikka kokea tunteita. Tunteita. Niin. Kokisinkin. Mä vain rauhallisesti kertoilen ja puhun vaikeista asioista, tuntematta paljoakaan. Suoja kai siinäkin päällä. Tuntuu, että on aika alkaa hajoittaa omaa suojamuuria. Päästää tunteet ja olot lähemmäksi. Kokea ne. Oppia niistä. Todeta, ettei ole vaarallista tuntea, vaan helpottavaa. Hyväksyä ja oppia käsittelemään.