"Miksi et ole puhunut tästä aiemmin?", kysyi terapeutti tänään, kun puhe jostain syystä luisui lapsuuteeni. Tai ei ihme, että luisui, koska ensimmäinen kysymykseni hänelle oli "Olenko joskus sanonut niin, että tuntisin syyllisyyttä vanhempieni erosta?" En ollut. Hän vertaili kokemuksiin, jotka yleisimmin pienillä lapsilla on. Hirveä syyllisyy. Itse en asiaa kokenut niin. Ainoa murhe oli, etten enää nähnyt isää niin usein. Päiväkodissa purin pahaa oloani tyttöön, joka ei ikinä koskaan tekisi kellekään pahaa. Hyvä kohde siis. Ei kertoisi aikuisille, eikä ilmeisesti vanhemmilleenkaan, koska kukaan ei asiaan puuttunut.

Se asia, miksi terapeutti tuon kysymyksen esitti, liittyi siihen, kunka sain kokea äidin aggressiivisuuden ollessani maalitauluna jos millekin esineelle. Äiti oli pelottava. Ei sitä saanut suututta. Suuttui toki suututtamattakin. Väärä ääni väärässä paikassa ja taas lensi. Sanoja hänen suustaan. Kahvikuppeja. Meloneja. Mitä vaan.

Terppa kysyi, käytettiinkö muhun fyysistä väkivaltaa. Kyllä käytettiin. Sain selkääni keppihevosesta. Sain osumaa sellaisesta korikärrysä. Tukasta nostetiin niin. että tuli kuhmu. Silloin lukittauduin kylpyhuoneeseen. Kaikkea mukavaa..
Onko sitten ihme, että olen äidille vihainen.  Isä ei koskaan satuttanut.