Aamu alkoi ahdistuksella. En mennyt töihin, enkä ilmoittanut pomolle asiaa. Päivällä iski hepuli ja puutarhuroin hiki päässä etupihalla. Pakko oli pysyä liikkeellä ja toimeliaana, pysähtymisen aiheuttaman tärinän vuoksi.

Nyt pelkään. Pelkään että lähentelevä mes ilmestyy ovelleni ja ikkunoitteni alle. Sammutin valot ja vedin verhot ikkunoihin. Pelkään, koska kerroin tekstiviestillä, mitä ajattelen meidän välisestä suhteesta. Typerin tapa ikinä! Koska en saa suutani auki, ajattelin antaa hänelle kirjeen. En vain pystynyt odottamaan tapaamista ja hän kuitenkin ehtii siinä välissä soittaa monta kertaa, päädyin tällaiseen epätoivoiseen hätäratkaisuun, jota en edes itse hyväksy. Asioista pitäisi pystyä puhumaan naamatusten. Nyt pelkään niin, etten pysty liikkumaan. MIehestä ei ole kuulunut mitään, enkä tiedä, onko hän lukenut viestini. Asia olisi niin paljon helpompaa jos hän ei tietäisi, missä asun. Aivan hirveää!