Kävin aamulla sekoilemassa terveyskeskuksen luukulla. Sain asiani sanottua ja hymyilevä nainen kerto myöhemmin olevan aikaa, jolloin pääsen suoraan sisään. Kävin kotona ja menin myöhemmin uudestaan. Tällä kertaa en sekoillut. Luukun takana samainen hymyilevä nainen huusi mummolle. Mummo oli vain hämillään ja yritti kysyä jotain. Lääkäri kuunteli keuhkot ja totesi, että vasemmasta kuuluu jotain mutta ahtaumia ei ole. Astmasta johtuva keuhkoputkentulehdus. kymmenen päivän antobioottikuuri ja kolme päivää saikkua. Kyseli muuten vointia. Noin niinku psyykkisellä puolella. Huomasi viiltojäljet. Kysyi onko niin paha olla. Kerroin viimeisetä viillosta. Sanoi, että jos alkaa mennä itsetuhoiseksi, on parempi mennä sairaalaan. Niin kai. Lähdin pois. Apteekin kautta kotiin. Pienikin fyysinen ponnistelu tuottaa suuren uupumuksen. 50 metrin kävely on tuskaa. Henki loppuu.

Alkoi naurattaa, kun feispuukissa on nainen, jonka äiti ei ole mun äiti. Mun isä ei ole sen isä. Silti niillä on kolme yhteistä lasta ja me tämän feispuukissa olevan naisen kanssa ei olla mitään sukua. Meillä vaan yhteiset veljet :D

Tänään iski jälleen epätoivo. Pelko tulevasta työharjoittelusta ja opinnäytetyön epäonnistumisesta. Kaamea ahdistus valtasi mielen. Miksi odotan vain pelkkää pahaa? Miksen pakota itseäni tekemään jotain opinnäytteen eteen? Miksi se vain on niin vastenmielistä? Miksi!? Miksi mitään? Olis vaan niin ku ei olis mitään. Olisipa jo kesä!