Typeränä otin aamulääkkeeni ja tajusin se olleen virhe, koska piti käydä labrassa. Kilppariarvot piti ottaa jo alkukuusta. Jos mä sitten huomenna herään siinä tilassa, että pää toimii.

Bändissä taas kahden ihmisen vajaus. Onneksi silti laulaja paikalla. Unessa näin passoni soivan omituisesti. Ei oikeastikaan soinut mua tyydyttävällä tavalla. Sekoitin ka koko vahvistimen vääntelemällä kaikkia nappeja tietämättä niiden oikeaa tarkoitusta.
Sain kulutettua aikaani seuraavaan terapiaan hyvin. Ihan toimiva se tunnin aikaistaminen. Hain lisää maalia seinään, joka jäi 1,5 metriä kesken. Tuhalilin vähän myös. Kaksi DVD:tä ja yhden kivan miesten paidan. Sentään mahtui päälle. Kaupoissa ei aina jaksa sovitella, josta seuraa pettmys, kun pääsee kotiin. (Hysss! Kävin myös Alkossa..)

Terapia oli hieman jähmeä. Minä liian tainnutettuna kai. Aiheina yksinäisyys, suhtautuminen lapsiin ja "terapeuttina" toimiminen toisille ihmisille. Ajoittain tunnen yksinäisyyttä. Tunne voisi olla pahempi ilman virtuaaliystäviä, joiden kanssa päivittäin on tekemisissä ja keskusteluissa mukana. Saan vuodattaa jos siltä tuntuu, eri asia on, kuunteleeko kukaan. Joskus kuuntelee. On myös luottoystäviä, joille voi kertoa kaiken. Lähes..

Soittimesta kuuluu kohtuullisen raskasta musiikkia. Mieli on rauhallinen ja selkään ei satu niin paljoa, etten pääse tuolilta ylös. Tässä kun illan puudutan kipuja, voi aamu olla mielenkiintoinen.

Unet on olleet omituisia jo viikkoja. Ehkä jo kuukausia. Jopa ahdistun niistä. Tapauksessa, jossa en ole varma onko asia todella tapahtunut, vai on ollut mielikuvituksen tuotettava, on hankala saada itsensä tajuamaan, kuinka asia on. Pahinta on, että alan puhua asiaa totena, sen olessakin unta.. Päivät ja viikot menee nopeampaa ku ehdin elää. Tuntuu kuin olisin aivan jossain muualla.