Hyväksikäyttö. Joskus siitä pystyy puhumaan rauhallisesti. "Puhut liiankin rauhallisesti tästä asiasta." Sanoi hoitaja avo-osastolla.  "Merkillisenkin välinpitämättömän oloinen." kirjoitti psykiatri erääseen B-lausuntoon.  Välillä asia vaivaa helvetisti. Tulee itsesyytökset ja -inho,  samat tuntemukset. Hajut. Muisto pelosta ja voimattomuudesta. Ahdistus ison vatsan päällä. Pahat sormet väärissä paikoissa. Omat sormeni väärissä paikoissa. "Oliko se kova, vai pehmeä?" kysyi nainen poliisikuulustelussa. Liimauduin äitiin ja halusin kotiin.
 
Muutto. Uusi koulu. Olin varma, että minusta näkee sen likaisuuden. Sen mitä minulle on tehty.  Onko tuo suurin syy tunne-elämäni epävakauteen?  En siis ollut tarpeeksi vahva? Vuosia hyväksikäytön jälkeen olin jokseenkin kova ja piilouduin huumoriin ja sarkasmiin. Sitä kai teen vieläkin, vaikka kuoreni on alkanut säröillä. Mietin, jos pystyisi asettamaan itsensä sellaiseen tilaan, että voisi hyväksyä menneisyytensä, olla rauhallinen ja keskittyä tähän hetkeen, jotta voisi olla jollekin toiselle rikotulle tukena. Auttaa pääsemään elämään, joka on nyt menossa. Jaksamaan kantaa historiansa ja kokemuksena ja kääntää ne voimaksi. Päästä yli. Hyväksyä itsensä ihmisenä, joka ei ole tehnyt mitään väärää. Hänelle tehtiin vääryyttä. Auttaa siirtämään negatiiviset tunteet hyödyksi itselleen. Auttaa itseään selviytymään ja eheytymään. Näyttää, että on vielä elämää, sisällään kaikkea kaunista. Elää omaa elämäänsä uskaltaen haudata kaiken kokemansa pahan.

Vaikka itse tällä hetkellä ihmettelen elämän tarkoitusta ja hyödyllisyyttä. Syntyä, jotta saisi kuolla. Miksi synnytään ja kuollaan. Miksi millään on mitään merkitystä. Miksi olen minä? Kuka sinä olet? Jos elelisi olmin lailla, ei tarvitsisi vaivata päätään liian isoilla asioilla. Kysymyksillä, joihin ei ole vastauksia.  Onko elämä pelkkää leikkiä? Mihin tämä kaikki päättyy? Ihmisenä oleminen on pelottavaa. Samalla mielenkiintoista. Se, kuinka ruumis toimii ja mitä ulkokuoren alla on. Monimutkaista ja hämmentävää. Toisaalta en voi sanoa tietäväni, mitä olmin päässä liikkuu. Ehkä sekin miettii ja pohtii elämänsä tarkoitusta matoja syödessä. Se ei sentään näe, mitä suuhunsa tunkee.

Kuolemanpelosta jälleen. Ajattelin yhtäkkiä, että taidan olla liian yksin, vaikka en tunne olevani yksinäinen. Viime viikolla viettäessäni aikaa ystävän kanssa, ei mielessä pyörinyt itsetuhoisia ajatuksia. Jaoimme mietteitä ja tyhmiä, epätoivoisia tekojamme, joita ei toivottavasti enää tarvitse toteuttaa. On helpompaa jos voi puhua asioita ihmisen kanssa, jolla on samoja kokemuksia ja ajatuksia. En ole vielä vapaa pahoista ja pelottavista ajatuksista mutta toivon niin käyvän, jotta voisin jatkaa tätä mystistä elämää niin kauan kuin on tarkoitus. Ajatus toisten rikkinäisten ihmisten auttamisesta  raskasta tietä kohti sitä parempaa ja kevyempää elämää ja oppia rakastamaan itseään, ei ollut tämän päivän uusi oivallus. Olen miettinyt asiaa vuosia. En ole ollut valmis. En todellakaan. Nyt voisin alkaa työstää tuota ajatusta, kunhan saan pääni lokeroissa olevat asiat järjestykseen japaikoilleen. Ne on pieniä palikoita, joista saa palkinnoksi  palikkakasaa vakauttavan suuren palikan.

Varmaan paljon toistoa aikaisemmista kirjoituksista, mutta oli purettava tämän päivän pään sisältö.