Terapiassa puhuin, kuinka helpottaisi jos äitini kuolisi. Olen ennenkin ajatellut tätä ja se tuntuu pahalta, vaikka terapeutti painotti, että ajatukset ja tunteet eivät ole koskaan vääriä. Kukaan ei kuole, vaikka sitä ajattelisinkin.
Kerran on niinkin käynyt. Työharjoittelussa terveyskeskuksen vuodeosastolla makasi vanha nainen eristyksissä. Todella sairas, ilman elämää. Toivoin hänen pääsevän pian parempaan paikkaa ja nukkusi pois. Kerroin tästä ajtuksesta ystävälleni, joka myös samassa paikassa oli. Seuraavana aamuna päästessäni töihin, tätä naista kärrättiin lakanoihin käärittynä pois. Säikähdin. Olin toivonut junkun kuolemaa ja niin kävi!

Lääkityksestäni huolehtiva psykiatri epätoivoisesti yritti etisä koneelta puuttuvia tekstejä, jotka jääneet tulostumatta.Tukka pystyssä ja rillit vinossa hän puuskahti: "Tämä on ihan syvältä!" ja sulki tiedoston. Repesin ääneen. Vieläkin jaksaa huvittaa.

Sain 25 mg:sia Ketipinoreita nukkumiseen. Ensin 600 mg Seroguelia 4-5 aikaan, sitten tuntia ennen nukkumaan menoa 25 mg. Tuntuu jotenkin hassulta mutta kokeillaan nyt.
Avasin paketin. Psyki oli kirjoittanyt sadan kappaleen paketin, vaikka puhui kymmenestä. Annostuksena 2-4 tuntia ennen nukkumaan menoa. Että tuota... Eikös ole olemass 50 mg:sia? "Oman kokemuksen mukaan yhdestä ei ole mihinkään", sanoi hän.
En kyllä odottanut hänen mitään univaikeuksiin kirjoittavan ja koska vaikeudet on osin itseaiheutettuja, en olisi niitä edes ansainnut. No, kaikki otetaan vastaan..