Toinen päivä töissä meni kohtuullisen hyvin. Ahdistukset eivät olleet samaa luokkaa kuin eilen. Yritin tainnuttaa itseäni, siinä onnistumatta. Pakenemisreaktio oli suuri ja olisin halunnut piiloutua. Pahinta on, se että naamastani näkee jotain tapahtuvan pääni sisällä. Vihaan ja häpeän sitä. En ymmärrä että punastelen syyttä. En pysty asiasta edes ääneen puhumaan. Ongelma on niin paha, että mieluusti välttelen tilanteita, joissa minuun kohdistuu huomiota ja joudun puhumaan. Tuntuu kai hassulta, koska on paikkoja ja tilanteita, joita ei voi välttää. Tänään yritin siedättää itseäni terapiassa, enkä piiloutunut. Se oli kamalaa, mutta en siitä puhunut. Tunne ei ollut liian voimakas piiloutumiseen.

Olen harkinnut sympaattisen hermoston salpaamista. Se on vain liian kallis tämän hetken taloudelliseen tilanteeseeni. Ehkä joskus, ellen parane itsestään. Toisaalta ongelma voi liittyä mielialoihin ja vireystilaan. Joskus itsetunto on tarpeeksi korkealla, pystyäkseni olemaan minä ilman ongelmia. Fyysisiä ongelmia.

Takaisin töihin. Olen iloinen, että kanssani samaan aikaan tuli myös toinen uusi nainen, jonka kanssa yhdessä työskennellään. Yhdessä ihmetellään uramme alkua ja muita asioita, jotka meitä yhdistää. Hänellä on hyvä huumorintaju. Työ, jota teemme, tuntuu melkein ihmispilkalta mutta jonkun nekin työt on tehtävä. En vieläkään tiedä aivan tarkalleen, mitä tehdään ja minne. Vielä huominen ja sitten onkin kolmen päivän loma. Maanantai on lyhyt musiikkiterapian vuoksi. Jotenkin tunnen oloni energiseksi nyt.