Tämä vihaisuus alkaa mennä liian pitkälle. Jos jokin asia ei toimi juuri niin, kun haluan, saan raivarin. Sitä pidätellessä, ettei ala tavarat hajoamaan, alan itkeä. Todella turhauttavaa. En siedä kovaäänisiä ihmisiä. En siedä, että minuun kosketaan. Vaikka se olisi vahinko. Ihmiset, joilla on eri mielipiteitä, tai puhuvat täyttä paskaa ja provosoi, saisivat nokkaansa jos ylettyisin. Mulle ei kertakaikkiaan saa puhua tosielämässä. Virtuaalisesti kyllä. Kone on hidas jumittaja, jonka takia saan itkupotkuraivarin ja haluaisin lyödä nyrkkini näytöstä läpi. Eniten harmittaa ehkä kuitenkin se, että puran kiukkua jälleen äitiin. Olen enimmäkseen  hiljaa ja murahtelen, etten ala huutaa. Pelkään vielä lyöväni häntä. Pelkään jopa, että voisin tappaa hänet. Äidillä on  pakkomielle mun Antabuksista. Jos kieltäydyn ottamasta, se romahtaa saman tien. En aio hankkia uutta satsia, kun nuo vähät loppuu kohta. Antakoot vaan neljä kerralla, niinhän ne loppuu nopeammin. Itseäni raivostuttaa, etten saa kolmekymppisenä itse ajatella ja tehdä omia päätöksiä. Äidin pitää aina saada viimeinen sana. Olen kiltti tyttö niin kauan, kun Antabuksia riittää, eli en enää kovin kauan. Tekisi mieleni vaihtaa ulko-oveen lukko. Tai ottaa äidiltä avaimeni pois. Tiedän, että hän sekoaa siitä. Tahdon etäisyyttä. Tahdon olla rauhassa. Tulla ja mennä, kuten haluan ja olla välittämättä kontrolloivasta ja ohjailevasta vanhasta naisesta. Mulla olisi ihan oma elämä, jos vain saisin sitä elää.