Tämän päivän terapiassa puheet kääntyi ystävistä ja kavereista vanhempien eroon ja sen syihin. Muutto nykyiselle paikkakunnalle ja sen tuomista ehkä helpottavista asioista. Tunnustin äidille pahan asian ja pelkäsin hänen olevan vihainen minulle. Tästä lähti liikkelle sellainen episodi, jota kahdeksanvuotias hädintuskin jaksaa. Lintsasin uudessa koulussa lähes koko kevätlukukauden.

Kysyin, kauanko oltaisiin hiljaa, jos en sano alussa mitään. Sanoi, että ei voi alkaa kysellä keveitä, jos mä olen juuri kokenut jotain raskasta, mutta pysäyttää hiljaisuuden kyllä. Hyvä. Voihan käydä niinkin, etten sano sanaakaan tervehtimisen jälkeen. Hymyilisin vain ja tuijottaisin ikkunasta ulos.

En muista sanatarkkaan, kuinka terppa ilmaisi mun tavasta puhua. Jotain positiivista, että siitä hyvin välittyy se pieni lapsi, joka tarinaansa kertoo.  Olen harjoitellut puhumista jo yli viisi vuotta. Voi olla jo aika alkaa oppia ilmaisemaan itseään puhumalla?

Jumpassa oli hauskaa. Kaveri vieressä kähisi: "Älä tapa mua!" Tarkoitti mun jatkuvaa kommentoistia joka asiaan. En osannut pitää suutani kiinni. "Sisälläni leijuu ajatusten pilvi!" Olisikin pilveä..

Eilen musiikkiterapiassa alettiin kasata esityslistaa kevääksi. Kymmenen biisiä pitäisi löytää. Kuusikohan meillä jo on? Vai neljä. En muista. En muista edes, mit biisejä, jotta voisi harjoitella. Haluan johonkin biisiin ukun mukaan. Ensi viikolla ei ryhmää ole, eikä lääkkeiden jakoa. Muut jutut pyörii..