Jälleen uusi ja väsynyt terapiamaanantain ilta. Tarkoitus oli suoltaa mietteitä ja oivalluksia. Kävi tupakilla ja kas, ne haihtuivat päästäni savun mukana naapurin puolelle. Terapiassa puhuttiin kuolemasta. Kysyi, onko mulla sellaisia kuolemafantasioita. En ole koskaan ajatellut, että olisi. Kai siitä rautatietunneliin meno ja valoa tunnelin päästä odottamaan -ajatus jonkinlaiseksi fantasiaksi lopulta kasvoi. En edes ajatellut,  kuinka paska juttu se olisi junankuljettajalle. Kiehtoo silti käydä tunnelissa. Ilman junaa.

Kerroin terpalle, kuinka lapsena sain kivestä päähän ja päiväkodin hoitajat kantoivat minut sisään ja laskivat pöydälle. Katsoin tapahtumaa ulkopuolelta. Jäin ulos ja katsoin ikkunasta sisään. Pöytä oli keltainen. Ei muuta muistikuvaa. Ikää n. 2 vuotta. Sen jälkeen ymmärsin, etten pelkää kuolemaa. Muisan siitä äidillekin sanoneen. En tiedä, voin 2-vuotias ymmärtää kuoleman merkitystä. Kymmenvuotias ehkä jo..?
Jossain vaiheessa tuli käänne ja kamala kuolemanpelko. Vanhenemisen pelko. En halua vanheta. Voin vaikuttaa ja kontrolloida kuolemaani milloin vaan. Vanhetessa, kuolema on arvaamaton. Asioiden on pysyttävä mun omissa käsissä. Kuitenkin järkevällä tavalla. Moni ei ymmärrä itsemurhan järkevyyttä mutta jos siinä sellainen on, tarkoitta se sitä, ettei asiaan sotketa ulkopuolisia. Ei hypätä junan alle, ei ajeta päin rekkaa yms.. Asiasta pitää myös pystyä olemaan hiljaa. Kun apu myöhästyy, kuolema on ajoissa..