En sedä olojani. Terapiassa en pysynyt kasassa, vaan levisin heti alussa. Lopun ajan olinkin piilossa paitani takana kuin paniikissa oleva jänis pää pensaassa. Toivoin, ettei minua nähdä. Mieluiten olisin kadonnut kokonaan. Niin kovaa ahdistusta en ole tuntenut aikoihin.

Miksi pitää olla niin kiltti, ettei voi heti suoraan sanoa toiselle, etten siedä läheisyyttä ja kosketusta. Kiltteyttä vai typeryyttä? Pelkään loukkaavani. Eikö toinen huomaa väistely- yritykseni hänen yrittäessä suudella? Hänen mielestään tämä on ihanaa. Minä kuolen ahdistukseen. Pakko asia on selvittää! En tahdo suhdetta! Ahdistuksissani en osaa ajatella järkevästi, vaan päässäni pimenee ja luulen kuolevani. Melkein toivon kuolevani.
Tämän vuoksi alan pelätä terapiaakin. Pelkään itseäni. Omia tunteita ja seurauksia, kun en niitä hallitse.

Jotenkin ajattelen, että jos olisin tässä tilanteessa jonkun naisen kanssa, asia ei tuntuisi niin pahalta... En tiedä. Nyt tuntuu vastenmieliseltä vain..