Sen kerran, kun puhelinkammoinen uskaltaa jonnekin soittaa, kukaan ei vastaa. Aamupäivällä oli aikaa ennen lentopallon mätkimistä, joten päätin soitella paikkaa työkokeilua varten. Asiaa pahentaa, jos ei juuri silloin saa ketään puhelimen päähän, vaikka yrittää toistamiseen. Kynnys soitella aina vaan uudestaan, kasvaa.

Jotenkin lässähdin keskiviikon työkkärikäynnin jälkeen. Pelkään, kuinka pärjään rahallisesti jos ollaan sitä mieltä, etten oikeisiin töihin kykene. En ikinä saa kaikkea pakollista maksettyä pelkillä paskatuilla. Aion nyt salaa katsoa, otetaanko hakemastani työpaikasta yhteyttä ja mietin, mitä teen jos satun sinne pääsemään.

Eilen levitin taas maalaustarpeet ja aloin pohjamaalata tuota ikuisuusprojektia. Ei se vieäkään valmis ole, vaan tänään on niin kipeet lihakset etten taida enää jakkaralle nousta ja sotkea itseäni. Huomenna taas on aikaa. Monta projektia päällä taas yhtäaikaa. Näinköhän saan mitään ikinä valmiiksi?
Kaapista revittyjä vaatteita eteisen lattialla odottaa UFFin laatikkoa tai roskista. Etupihan kiveys huutaa korjaamista. Siemenet itkee pusseissaan. Nurmikkosakset on hukassa...