Tänään taas en saanut itseäni herämään siihen todellisuuteen, että on aamu ja aika nousta ja lähteä töihin. Taas heräsin valmentajan viestiin, jossa kysyy vointia. En muista, mitä vastasin mutta kehoitti hakeutua lääkäriin. Hetken mietin asiaa, etten halua lääkäriin. Järki puuttui peliin ja sanoi mun tarvitsevan todistuksen lääkäriltä poissaoloihin. En osannut sanoa mitään järkevää vastaanotolla. Sopersin jotain ja koska en osannut päättää, menenkö huomenna kokeilemaan työntekoa, lääkäri kirjoitti huomisenkin lomaa. Hän kysyi, ahdistaako minua, kun en ole yli neljään viikkoon juonut alkoholia.. Hmm.. Outo kysymys mielestäni. Jos se ahdistaisin, parantaisin ahdistukseni juomalla. Yksinkertaista. Olisi voinut tuikata minuun annoksen Pentobarbitaaliruiskeen.. Aina ajattelee, että huomenna varmasti on kaikki paremmin ja helpompaa ja lähden tietysti töihin. Kun aamu koittaa ja olisi aika nousta, en saa itseäni herämään tähän todellisuuteen. Jään roikkumaan jonnekin unen ja valveen rajoille ja olen valmiiksi ahdistunut. Yksi syy tuohon on se, että näen taas omituisia unia ja vaikka en aina muista sisältöä, jää se tunne muistiin. Ahdistus, epätoivo ja epätietoisuus. Sain lääkäriltä astmallääkkeet. Näytepakkauksina. Kiva. Kysyi, haluanko osastolle. No en todella halua. Ei tämä varmaan siellä parane, eikä ne sinne ehkä huolisikaan. Etenkin jos tämä on vain epävakaudesta johtuvaa oireilua.

Törmäsin hoitajaan. "Sä olet kalpea." Sai mut hymyilemään uhkaamalla lähteä takaa-ajoon, jos olen menossa Alkon kautta kotiin. Lähtikin, mutta hämäsin ja ajoin kotiin.. No, en ole menossa alkoon. Ensi viikolla sitten.

Jotenkin helpottava olo. Illalla ei tarvi stressata nukkumaan menemistä ja aamulla ei tarvi panikoida heräämisen takia. Tässä on nyt se vaara, että sotken rytmini, mutta ajattelin laittaa herätyksen aamuksi. En ihan puoli kuuteen mutta jos vaikka yhdeksäksi..

Eilen kävin terapiassa. Terppa vaikutti jotenkin kyrpiintyneeltä siitä, että mä puhun asioitani muillekin kuin vaan sille. En puihuisi, jos se olisi mahdollista. En voinut kertonut, että jollekin on helpompi puhua kuin hänelle. Taas tuli esiin terapeuttinen narsismi. Sanoi, että viimeksi istunto meni hyvin, vaikka olin ilman tarvittavia. kysy "Jäitkö miettimään, mitä mieltä mä olin siitä?". En kyllä jäänyt ja kysyin, mitä mieltä se stten oli. "No, kuten sanoin, se meni hyvin". Kuten sanoin!! Jeesus sentään. Musta tuntuu, että se on jotenkin kyllästynyt minuun tai ole oikeasti tehnyt jotain niin väärää, että se kiukuttelee mulle. Pitää varmaan pitää suunsa kiinni joka paikassa, vaikka mitä kysytään, jotta arvon psykoterapeutti saisi pitää kaikkea sanomistani yksinoikeudella hänelle kuuluvaksi. 

Vitutus nousee!