Huhuh! kaikenlaista taas. Viikko sitten huonosta olosta huolimatta kävin illalla vähän juhlimassa ja danssaamassa kahden luokkakaverin valmistujaisjuhlassa. Oli mukavaa ja olin iloinen, että menin. Viime viikko oli hyvä muutenkin. Nukuin paljon ja hyvin mutta päivät koulussa olin elossa ja läsnä. Suoritin yhden kurssin loppuun ja sekös vasta ilahdutti.
Perjantaina ei terveydenhoitaja ollut paikalla. Tästä syystä otin torstaina neljä Antabusta, kuten nykyään aina viikon lopussa. Äiti ei tätä suostunut uskomaan, vaan vaati mua ottamaan lauantaina annoksen. Samoin sunnuntaina. suutuin ja kilahdin ja lähetin osastolle hoitajalle meilin, jossa lapsellisesti kirosin ja vauhkosin äidin toimintaa. Nyt mua on kuunneltu kolmen eri hoitajan taholta ja tulevalle maanantaille on sovittu tapaaminen näiden hoitajien, minun ja äidin kanssa. Äidiltä pääsi itku, kun tästä puhuin ja nyt luulee, että hänet haukutaan pataluhaksi ja kieriskelee ajatuksessa, että hänessä on kaikki pahuus  ja vääryys. Eihän se niin ole. Mä vain ajan asiaa, että minut jätettäisiin rauhaan ja omaan vastuuseen, että voisin rauhassa kasvaa ja aikuistua. Hassua sanoa noin kolmekymppisenä.. Mutta niin se on. Tarvitsen tilaa ja vapautta elää omaa elämää kenenkään roikumatta ja pitämättä kiinni. Äiti sanoo, ettei jaksa enää pelätä. Minä en jaksa enää tukehtua ja olla vihainen.

Tämä taitaa olla yksi oman elämäni palikka, jota sovittelen paikoilleen. Jännittää kyllä mitä tapahtuu.