Ja taas on vuosi kääntymässä uuteen. Se tarkoittaa sitä että on aika vuotuiselle muistokirjoitukselle.

Vuosi ei alkanut kovin iloisesti. Ennen joulua olin jo ahdistunut ja mietin rautatietunnelia. Tätä kesti jonkun aikaa. Juomiseni ei ollut hyvin hallussa koko talvena ja huhtikuussa pienen sekolun viinan ja lääkkeiden kanssa, päädyin neljäksi päiväksi osastolle. En tiedä, oliko käynnistä hyötyä. Sekoillut olen senkin jälkeen, jäämättä kiinni sillä hetkellä. Myöhemmin kyllä.

Terapia alkoi helmikuussa. Jutut eteni aluksi todella nopeasti. Puhuin lapsuudesta. Puhuminen tuotti todellista tuskaa. Vaikeaa se on edelleen, lähes vuoden jälkeen. Terapeuttia silmiin katsominen on hankalaa vieläkin, enkä tiedä miksi. Huone vaihtui kaksi kertaa ja nyt kolmannessa paikassa ollessamme lupasin lopettaa bentsojen käytön istunnoissa. Lopetinkin. Pari kertaa olen joutunut ottamaan, jotta selviäisin tuoliini asti.

Pelkäsin olevani raskaana. Olin huolesta soikeana, kunnes sain todeta negatiivisuuden olevan joskus positiivista. On pohdittu, liittyykö riskikäyttäytyminen ja välinpitämättömyys turvallisuudesta itsetuhoisuuteen. Taitaa näin olla.

Aloitin helmikuussa myös olohuoneen seinien remontoimisen. Vanhat tapetit pois ja maalia pintaan. Seinäremppa seisoi pitkään. Terapeutti pohti, johtuiko se remonttivillintyminen osin myös terapian alkamisesta. Revin tapetteja, siivoan seinät ja maalan, kuten terapiassakin revitään vanha pois, siivotaan sisin ja maalataan uusi maali päälle ja koska nyt on yli viikon tauko rempassa, voisi se kuvastaa jonkinlaista mun omaa sisäistä pysähtyneisyyttä. En tiedä, kuinka jatkan, enkä edes jaksa.

Heinäkuussa sain seinät valmiiksi. Pohdin terapian olevan palikkakasani yksi suurimmista palikoista.  Niin iso ja painava, etten meinaa jaksaa sovittaa sitä oikeaan paikkaan. Jos vain tietäisi, paljonko palikoita tarvin lopulliseen eheytymiseeni. Ehkä en saa koskaan kaikkia osia mutta voin silti elää, tai madaltaa palikoiden määrää? Vähempikin voisi ehkä riittää tyydyttävään lopputuloseen?

Toukokuussa lääkärini päätti olla jatkamatta kuntoutustukea, perustellessaan päätöksensä sillä, etten tule muuten saamaan töitä. Päädyin työttömäksi. Kesällä tein reilun kuukauden ilmaiseksi töitä kaupungille kitkemällä rikkaruohoja saamallani alueella. Pidin työstäni. Pääni levisi ja jäin sairauslomalle ja keskeytin työkokeilun.

Ystävä päätyi ratkaisuun siirtymällä enkelikuoroon juhannuksena.

19.7 kirjoitin: "Jos katoat, katoaa myös se pieni tyttö. Se olisi väärin ja surullista." Minusta se pieni tyttö saisi jo todella tulla esiin ja sanoa , mitä todella haluaa ja saada haluamansa. Ehkä mä tiedänkin, mitä haluaa. Silti se pysyy piilossa. Se kiusaa minua. Syytän tästä häntä. Voiko itseinho olla voimakkaampaa  jos inhoaa samalla lasta itsessään? Haluan pois. Piiloon. Jonnekin, jossa voisi unohtaa kaiken. Yrittää olla tässä hetkessä. Ei olisi kummituksia, eikä pahoja miehiä pään sisällä.

"Olenko kiukkuen?" Olen, itselleni. En voi syyttää lääkäriä enää, vaikka hän tämän alkuun sain. Tämä on vain seuraus. Itse mun pitää päätökset tehdä, hoitaa velvollisuudet, ottaa vastuu. Olen välinpitämätön. En halua kuulua tähän maailmaan. Haluan toiseen maailmaan. Omaan. Yksin. Kauas ulkopuolisista vaatimuksista. Itsesyytöksistä. Unohtaa eilinen. Huomista ei ole. Vain tämä hetki. Nyt. Olla, kuin kultakala..

Tuntuu, että syksyn olisin vaan loisinut. En ole saanut aikaiseksi mitään. Lääkemuutos oli ja sen seurauksena olin pari kuukautta kauhean vihan vallassa. Adoptoin ystävän kissan, josta jouduin luopumaan joulukuussa. Uskon sen saaneen nyt hyvän kodin loppuelämälleen.

Tällä hetkellä juon olutta lainakoira seuranani. Sen koko perhe evakossa sähköttömyyden vuoksi. Toivottavasti pääsevät pian kotiinsa. Ei tarkoita sitä, että haluan päästä eroon tuosta. Mukava möhkelö on.