Olen istunut ison hetken hiljaisuudessa ja pimeydessä. Sisälläni on paljon jotain, mitä en osaa ymmärtää tai saada sellaiseen järkevään muotoon, että pystyisin sanomaan, mitä se on. Voisin sanoa olevani tyhjä mutta en ole sitä. Pursuan jotain näkymätöntä, tuntematonta. Tahtoisin sen kaiken ulos. Edes osan. Vähän kerrallaan. Haluan oppia ymmärtämään tunteitani. Mistä ne tulee? Miksi? Miten ne voi kokea? Miksi ne pitäisi kokea? Purkaa ne oikein. Viisaasti. Puhdistavasti. En tiedä, miksi kohtauksiani pitäisi sanoa. Jos kyseessä on jonkinlainen itkureaktion torjuminen, joka purkautuu epätavallisena ahdistuskohtauksena, jossa sykkeeni ei nouse, naamani on punainen ja käteni kylmät, on alettava uskaltaa päästää se pato sortumaan. Ei ehkä sittenkään sortumaan tuhoavalla voimalla vaan päästää ylimääräisiä ulos ja olla hillitty. Hillitty. Miksi? Tiedän, että jos se pato sortuu, en todellakaan pysty olemaan hillitty. Se on turvonneita, punaisia silmiä ja räkää naamalla. Huutoa tyynyyn ja seinään hajonneita tavaroita.  En sitä halua. Perjantainen purkaus oli siinä rajoilla...

En ole syönyt yhdentoista jälkeen mitään. Ei pysty. Nyt voisin silti tunkea naamaani jotain. Pitää etsiä myös villasukat. 

Illan biisi:

Susanna Haavisto & Hector - Kanssasi on niin hyvä olla

http://www.youtube.com/watch?v=XD_JmXt4JqQ