Terapiassa olin normaalia puheliaampi. Pidättelen itseäni koko ajan liikaa. "Mitä tapahtuu jos et pidättele?". En tiedä tapahtuisiko  muuta kuin, että saattaisin vaan puhua enemmän, enkä olisi niin jäykkä. Torjun ihmisten lähentelyt. Yleensä. Luottamuskysymys sekin kai. Humalassa en torju juuri ketään ja hypomaanisessa mielentilassa myös olen enemmän auki, jolloin myös torjuminen vähempää. Se on kuin nousuhumala. "Onko torjuminen pysyvää?" Voi ollakin. Luulen, että on. Haluan olla yksin. Olen etäinen tietyissä tilanteissa ja tiettyjen ihmisten seurassa. En edelleenkään tiedä, miksi jäykistelen terapiassa. Kohta yhdeksän kuukautta terapiaa takana. Voisiko asiaan vaikuttaa se, että terapeutti itse on jotenkin etäinen. Hänen kai kuuluukin olla mutta jos hän itsekin eläisi enemmän istuntojen aikana, se voisi tarttua minuunkin. Joidenkin hoitohenkilöiden kohdalla onkin niin. Oleminen on silloin helpompaa.

Äiti soitti kysyäkseen, kuinka voin oikeasti. Olen kuulemma outo ja hiljainen. Vakuutin voivani hyvin. Voinkin. Mitähän sen mielessä taas liikkuu..?