Minua ei ole. En halua olla olemassa. Voimaton ja vihainen. Surullinen. Itkettää.
Hoitoneuvottelussa olikin vain hoitaja ja psykologi, jonka luona alan käydä, kun heittävät mut kahden viikon päästä ulos päiväosastolta. Aletaan nyt oikeesti pohtia minkä tyylin psykoterapia mulle olisi parhain. Kognitiivinen vai psykodynaaminen. En ole jaksanut persehtyä noihin paremmin, vaikka psyko hieman avasi. Lääkäriä en ole nähnyt mutta ensi tiistaina pohtii uutta lääkettä Lyrican tilalle.

Musta tuntuu pahalta, että joudun osastolta näin pian pois. Miksi mun yleensä sinne piti mennä? Alan päästä sisään ja rytmiin. Tutustunut hienoihin ihmisiin ja kokoaikainen oleminen ei ole paha asia. Virallisemmat ryhmätilanteet ahdistaa mutta niistäkin selviän jotenkin. Viime kerrallakin meni aikaa. Aivan järjettömän huono olo nyt.

Kohta pitää mennä kummitädin "läksiäisiin", kuten asia ilmaistiin. Huomenna pitäisi mennä isän luo, vaan en tiedä kykenenkö. Odotan maanantaita. Jos saisi jonkun kanssa puhua. Olen nukkunut edelleen sohvalla joka yö. Tt-harjoittelija kysellyt, missä viime yön vietin. Vastaus on aina sama. Sen mielestä se ei ole hyvä asia. Sänky pelottaa. Siellä on niitä hemmetin lukkeja. En halua nukkua öitäni hyönteisten kanssa.

Maanantaina tule vuosi kuolemasta. Jos kuolisi nyt oikeasti. Ei tarvitse sietää itseään.