Ihmetteli, ettei tarjottu työkykyarviontia, ennen tiputtamista työttömäksi ja kuntoutustkea pois. Puolessa tunnissa musta tehtiin terve ja työkuntoinen. Kai lääkärillä jokin taka-ajatus tässä oli. "Heitetään tuo lusmu oman onnensa nojaa ja katsotaan, kuinka käy"

Itsemurhasta: Tarpeeksi, kun harjoittelee ja epäonnistuu, tietää kyllä jo keinot jos oikeasti haluaa päästää elämstä irti.
Itsekästä? On, paitsi sen epätoivoisen mielestä. Pelkään vanheta, koska vanhana voin milloin vaan yllättäen kuolla. Haluan pitää oman kuolemani omissa käsissäni ja hallita sitä ja nyt vielä voin.

Tässä keskustelussa kaikki on ehkä eri mieltä asioista. Ymmärrän läheistenn ihmisten tuskan, kun tärkeä ihminen tekee itsemurhan. Epätoivon hetkellä ymmärrän myös sen toivottoman ihmisen ratkaisun. Silloin ei juuri läheiset käy mielessä, enkä voi heitä tuomita.

Ystävä pohti, josko mulla olisikin bipon sijaan ADHD. Tein netissä testejä  ja puoltavat tätä pohdintaa.

Diagnoosejani ei olla tarkistettu. Ei liioin lääkitystäkään. Jonkun mielestä ne ovat oikeat ja toimivat, toisen mielestä ei. Mitähän tässä itse pitäisi olla mieltä.

Terapiassa jään aina kiinni, puhuessani jostain hoitohenkilöstä passiivissa. En ole koskaan ajatellut sen olevan jotenkin outoa. Kysyi, onko mulle hoitoihmiset ja -laitokset yhtä massaa? Ei ole. Kaiken sen massan seassa on oikeita ihmisiä ja persoonia. Jokainen omana yksilönään.