..Kun käsittelee yhden pahan asian, saa syödä sokerisen helmen..

Vähän voisi avata taas viimepäivien tapahtumia. Melkoisen tapahtumaköyhää on silti ollut, vaan jos jotain tuntemuksia purkaisi.  Vointi heittelee ja riepottaa minua lamaannuksesta raivoon. Hermoni ovat aika huonot olleet jonkin aikaa. Tai ainahan ne kai mutta jotenkin erityisesti nyt. Itsehillintä meinaa pettää paikoissa, joissa sen ehdottomasti pitäisi pysyä kurissa.  Tänään töissä purin kiukkua ja vitutusta Herra Toimitusjohtajaan. Niin kuulemma saa tehdä. Se on siellä, siinä huoneessa sallittua. Olin vihainen Kelalle. Sain kirjeen, jossa jälleen kerran haluavat lisäselvityksiä. Tällä kertaa tuloistani 1.6 alkaen. Papereissa luki myös, että kuntoutuspäätös tehty 30.5 asti, joten se päättyisi. Soitin kelaan. Ensin asumistukipuolelle. Koska vihaan soittamista ja jännitän sitä paljon, en ollut saada sanotuksi asiaani. Sen verran selkeni, että luurin toisessä päässä oleva nainen yhdisti minut kuntoutusihmiselle, joka sanoi, että mun täytyy töistä saada selvitys, miksi kuntoutustani jatketaan. Ajattelin mulla olevan nyt tosi hyvä rako lopettaa koko touhu. Alkaa oikeaksi työttömäksi, joka on melko vaativa töiden suhteen - oikeammin työaikojen..  Kerroin tästä ajatuksesta tj:lle. Hän ei pitänyt ajatuksesta, kuten ei myöskään valmenta muutama viikko sitten. Mun elämän motivaatio on hukassa.
Noh, tj soitti kelaan ja sai selvitettyä asian aloittamalla puhelunsa jotenk näin: "Hei tässä on tj, hyvää päivää! Edessäni istuu nuori, kaunis nainen, jonka asialla soitan...." Voisiko se mies joskus olla vähän vähemmän imelä? Jos nyt luotan tähän puhelun lopputulokseen, mun ei tarvi lähetellä Kelaan mitään selvityksiä ja kuntoutus jatkuu, koska Kelan väärin ilmoitetut päivät eivät ole täyttyneet. Valmentaja tulee ensi viikolla töihin ja hänen kanssaan jutellaan asioita tulevaisuudesta ja tästä hetkestä.

Tänään hain lääkkeeni. En muista mistä keskustelu lähti mutta se päätyi aikaan kymmenen vuotta sitten. Oli vaikeaa kertoa asioista ja taphtumista, joista en juurikaan puhu. Synkkä salaisuus, joka kulkee mukanani joka paikkaan ja saadessaa yliotteen, se painaa hartioitani kasaan kunnes olen polvillani maassa, pää käsien suojassa ja huudan sisään päin. Asioita ei saa tekemättömäksi. Pitäisi hyväkyä oleminen nykyhetkessä ja hyväksyä myös menneisyyden paholaiset osana omaa itseä, ettei ne enää myrkyttäisi ajatuksia ja olisi helpompi hengittää. Olla minä. Persoona. Erillinen olio tässä niin suurenmoisessa maailmassa. Pitää myös hyväksyä, että kuolema tulee joskus. Kaikille. Myös minulle. Vitut! Ennen sitä ehkä pitäisi hyväksyä itsensä ihmisenä, jona pelkää elää. Oppia rakastamaan elämää ja olemaan  utelias kaikille sen antamille hyville asioille ja haasteille. Paskaa tulee niskaan joka tapauksessa, mutta sekin pitää vain hyväksyä.  Hyväksynnästäkö onkin kiinni viihtyäkseen itsessään?  Ymmärtääkseen itseään ja muita. Ollakseen avoin ja onnellinen. Ollakseen se, mitä ei edelleenkään ymmärrä.