Päivä alkoi kohtuullisen mukavasti, kunnes puhelin soi ja äiti siellä toivoi saavansa hieman kyytiä. Kirpputori, jonne hän halusi, ei ollut auki, joten mentiin puutarhamyymälään hakemaan joitain kukkia. Tämän jälkeen vein hänet kioskille tekemään kenoa. Istuin autossa ja odotin. Ja odotin. Ja odotin, kunnes kilahdin, menin kioskille ja huusin, "mulla on muutakin tekemistä kuin istua kuumassa autossa odottamssa kun sä pelaat jotain saatanan Kulta-Jaska!". Sanoin, että lähden nyt kävellen kotiin, sun tavarat on autossa ja ovet on auki. Ehdin kävellä toistasataa metriä. Takaani kuuluu äidin huuto, ettei hänellä ole avaimia. Kiljuin takaisin, "OMA ON ONGELMASI!" mutta kävelin silti hieman vastaan ja heitin omat avaimeni jonnekin sinne päin ja jatkoin matkaani. Kotiin päästessäni, asetin laudankappaleen etuoven kahvan alle niin, ettei sisään pääse rikomatta ovea.
Olin todella vihainen ja tajusin impulssikontrollini olevan heikko. Ajattelin, etten tämän takia ala itsetuhoiseksi, vaikka mielessä kävi jos jonkinlaista
toimintaa. Nyt on aikaa kulunut jaolen rauhoittunut. Otin laudan pois ovesta ja odotan, että saan autoni takaisin.

Torstaina luulin, että vointi alkaa parantua. Iltapäivällä kääntyö laskuun taas. Miksi ei voisi kestää!? En pidä tästä ollenkaan. Pieniä hyviä hetkiä silti mahtunut tähän paskaan. Veljenpoika kävi avovaimonsa ja pienen poikansa kanssa kylässä keskiviikkona. Näytin seinällä olevaa huuhkajaa pojalle ja alle vuoden ikäisen pikkumiehen suusta kuului "helvetti". Nauratti. Eilen ihmettelin kipeää kohtaa otsassani. Muistin saaneeni lapsen äidiltä nyrkkiä. Vahingossa.

Tänään on ollut jälleen huono olo. Vatsaa nipistää, kun näen ja kuulen asioita, joissa joku toinen ihminen kärsii jollain tavalla. Sama kouristus tulee, kun meinaa itku tulla. En jaksaisi odottaa oloni paranemista.

Kirjoitan seuraavan kerran vasta, kun on jotain hyvääkin sanottavaa.

Olen ollut tähän mennessä joka päivä töissä tällä viikolla. Jeii! Keskiviikkona oli GAS-palaveri, jossa todettiin mun päässeen toukokuun painotavoitteeseen. Seuraava palaveri elokuussa ja taivoitteena on saada painoa alas kilo kuussa. Muissa tavoitteissa en ole edistynyt. 
Kerroin, etten halua lähteä helatorstain jälkeen perjantaina retkelle, jonka työpaikka järjestää. Meille valmennettaville se on ilmainen. Tyly totuus on se, että olen ollut niin paljon pois, että ei ole kertynyt vapaapäiviä. Joten periaatteessa mun olisi pakko sinne lähteä, halusin tai en. Mietin vielä. Palaverin jälkeen oli vaikea pidätellä itkua. Kyyneleet pursuivat väkisin silmiin, enkä ymmärtänyt miksi. Terapiassa yllätin itseni olemalla niin kiukkua täysi. Tuli purettua ne tunteet oikeaan paikkaan. Istunnon lopussa alkoi taas itkettää mutta pieni romahdus tuli lähdettyäni pois ja sain terpan oven kiinni. Seuraavat 70 km olikin sitten pelkkää itkua. Kotona join yhden siiderin. Toisen avasin, vaan kaadoin suurimman osan viemäriin. Taas. Ajattelin lääkkeitä ja viiltämistä. Kumpaakaan en toteuttanut, vaan menin ajoissa nukkumaan.

Tänään ensimmäiset itkut tulivat matkalla terapiaan. Voimakkaampina kuin aiemmin. Puhuttiin tunteista. Tiedänkö, mitä on olla surullinen? Itseasiassa en edes ole varma. En itkenyt mummun tai kummitädin kuolemaa. Koiran kuolema otti koville ja silloin sain voimakkaan itkukohtauksen. Tuosta on aikaa kolme vuotta.. Luulen, että näihin viime päivien itkuihin liittyy myös jotain vanhoja itkemättömiä itkuja. Tukahdutettuja tunteita. Jotain, mikä on nykyään vierasta ja hämmentävää. 

Terapiassa saadun ahdistuskohtauksen jälkeen sain vaivoin, pienellä kannustuksella, kerrottua kahdesta asiasta, joita pyörittelen päässäni. Ensimmäinen, vähemmän sairas ajatus liittyy viime torstain pahaan sessioon, jonka lopussa ajattelin pahuuden makaavan terapeutin matolla, sikiöasennossa sätkien, kun raa'asti potkin sitä vatsaan ja päähän. Nyt se punainen matto on minulle lammikko verta.
Toinen asia saa minut inhoamaan itseäni. En tiedä, miksi niin teen mutta olen katsonut monta päivää putkeen netistä viedoita, joissa on itsemurhia, raakoja murhia, onnettomuuksia. Kuolleita ihmisiä. Muotonsa menettäneitä ihmisiä. Hajonneita ihmisiä. Kallo halki, pää irti, ruumiinosia ympäriinsä. Sairasta. Voisiko olla, että ne pahat tunteet osin myös voisivat vaikuttaa itkuherkkyyteeni? Liikkuessani ulkona ja ajaessani autolla, näen joka paikassa onnettomuuksia ja loukkaantuneita ihmisiä. Pelkään että ajan jonkun päälle, tai törmään toiseen autoon. Minulla on tällä hetkellä aivan järjetön kuolemanpelko. Pelkään, että jotain tulee vielä tapahtumaan. 

Hassu sattuma, että tämän terapiaistunnon jälkeen jo autossa kotimatkalla, radiosta tuli kaksi liikennetiedotusta, joissa kerrottiin onnettomuuspaikkojen raivaamisen olevan ohi ja liikenne sujuu normaalisti....

Ihmettelen tässä, mihin on kadonnut ystäväni Nukkusen Masa jälleen. Oikukas kaveri on hän. Heittää kerralla parin vuorokauden hiekat silmille ja sitten katoaa ja jättää unettomaksi. Kostan tämän vielä..

Katsoin kamalia videoita. Ei olisi pitänyt. En tiedä, miksi niin tein. Pelottavaa, kuinka ihmisen saa niin helposti rikki. Fyysisesti hajalle. Palasiksi. Muodottomaksi. Kuolemanpelkoni kasvoi taas huippuun. Sitten, kun on ihan pakko kuolla, tahdon sen tapahtuvan siististi.

Torstain terapian jälkeen päätäni on särkenyt eilisiltaan asti. Nyt ei satu mihinkään. Olen muutenkin voinut pahoin. Psyykkisesti. En kyennyt perjantaina töihin ja se ottaa pahasti päähän. Olen idiootti! Kunpa ongelmani olisivat laatuaan fyysistä. Olisi helpompaa näyttää, kuinka kipeää tekee. 

Eilen palasin töihin uutena ihmisenä pienen tauon jälkeen. Meni hyvin. Terapiassa ajatukset menivät pidemmälle kuin olin edes uskaltanut ajatella. Sen seurauksena ajaessani kotiin jouduin suuren vitutuksen valtaan ja ajattelin pientä iltapäiväkänniä. Niin ei tapahtunut, koska oli ajettava lujaa suoraan kotiin hirveän kusihädän vuoksi. Hyvä niin.

Tänään aamu oli hankalampi, enkä enää myöhemmin muistanut, olinko ottanut aamulääkkeeni. Tarvittavatkin unohdin ottaa mukaan, joten pientä pinnistelyä vaati pysyä koossa. Työhönvalmentaja iloitsi jo toista aamua töihin tullessaan, että mun auto on pihassa. Myöskin hänestä oli mukavaa, että hymyilen ja silmäni pysyvät paremmin auki. Joopa..

Terapia oli tänään karmivan kauhean kamala!! Ahdistuin heti alussa tosi pahasti. Eilinen keskustelu jatkui ja ihmeteltiin, mikä merkitys on pojalla, jonka ainoastaan hänen nimen muistan hoitopaikasta. Oliko hän ainoa, joka sästyi pahalta kädeltä? Kuinka paljon hän näki asioita, joita pienen pojan ei kuuluisi nähdä? Muistaako hän edes? Ja jos muistaa, mitä hän ajattelee? Levisin totaalisesti muistaessani toisenkin, pienemmän pojan, jonka isosisko ei säästynyt pahalta. Miksi päätin olla puhumatta mitään, kun auttavat tädit yrittivät saada suutani auki kertoakseni heille, mitä minulle on tehty? Siksi, että tiesin heidän tietävän kaiken. Pitivät minua yksinkertaisena, traumatisoituneena tyttönä, jota on helppo huijata. Erehtyivät. Miksi en halua kenenkään näkevän kaikkea pienen tytön maailmasta? Siellä on niin paljon rumaa, likaista ja pahaa. Asioita, jotka aikuisellekin olisivat hankalia kokea. 

Terapiassa kadotin puhekykyni. Suustani ei tullut mitään tai pelkkää mongerrusta. En muista kaikkea, millä asioilla terapeutti hiljaisuutta hajoitti. Mitä pohti ja puhui, tai kysyi. Istunnon päätteeksi tunsin oloni aggressiiviseksi, tuijotin mattoa ja kuvittelin pahan makaavan siinä sikiöasennossa minun potkiessa häntä raivon vallassa. Tätä ajatusta en terapeutille kertonut. Olisi ehkä voinut.

... vittu!

Perjantai meni hyvin. Eilen kylässä kävi isä vaimonsa kanssa. Toivat pienen kakun ja sain söpön sammakon lahjaksi. Säikähdin itsekin omaa puheliaisuuttani. Unentarpeeni on pienentynyt paljon ja olen pirteämpi kuin aikoihin. Jos tämä, mitä nyt on, johtuu Voxraan uudelleen aloittamisesta, kannatti todella aloittaa. Ainoa vaan, että pelkään kohtausten lisääntymistä. Pitäis lakata pelkäämästä, koska se tapahtuu varmimmin, mitä eniten pelkää..

Eilen olisin ottanut pienet kännit. Tai ihan pienen pöhnän.. Join melkein kolme siideriä, kunnes alkoi tökkiä tosi pahasti. Todella turhauttavaa, kun ei nouse päähän ja vaan vatsa täyttyy. Lopetin tissuttelun ja menin ennen puoltayötä nukkumaan. Yö oli huono ja nyt on ihanaa olla hereillä. Vaikka tunnen oloni hyväksi ja levottoman pirteäksi, huomasin olevani helposti ärsyytyvä, ärtyisä ämmä, seurassa. Kävin siis äidin kanssa kahvilla. Helpompaa olla ihan vain itsekseen.

Pohdin, jotta ehkä elämä jatkuu sittenkin, vaikka vanhenee. Kaverin vastaus oli: "Joka vuosi vanhenet suhteellisesti vähemmän. Kun 1-vuotias täyttää 2, se on tuplasti lisää ikää, mutta sulle nyt vain noin 3%."

Hyvää syntymäpäivää minulle!! :D

Uuvuttaa ja väsyttää. Vaikka aikaa siivota on ollut kolme päivää ja huomennakin aamulla ehtii vielä,on tämä pakerrus ollut tuskaisen hidasta. Valmentaja soitti, kun olin matkalla terapiaan, kertoakseen olleensa puheissa hoitajan kanssa ja he ryntäävät nyt molemmat tänne kotikäynnille. Enempää en nyt jaksa. Jos on jotain sanomista niin saa sanoa. Ei tämä enää mikään kauhea paskaläävä ole, mutta ei lähelläkään sitä siisteyttä, mitä voisi olla. 

Kohta voisi käpertyä peittoon ja alkaa odottaa aamua. 
Tänään aloitin Voxran. Ei tullut sellaisia samanlaisia tuntemuksia kuin viimeksi aloittaessani. Sitä outoa kihelmöintiä päähän. Tosin jos se tuleekin vasta sillä isommalla annoksella. En tiedä, nostetaanko annosta, vai jäänkö 150mg:aan. Voisin nostaa, jotta saisin käytettyä ne, mitkä lopetuksessa turhaksi jäivät.